Torstaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Maaninkavaaran. Tämä oli meille jo toinen Miika Nousiaisen romaaniin pohjautuva teatteriteos tänä keväänä, sillä viime kuussa näimme myös Vadelmavenepakolaisen. Maaninkavaaraa menimme kuitenkin katsomaan ilman mitään ennakkotietoja tai käsityksiä. Ilmiselvästi sellaisiin puolivallattomiin ratkaisuihin pitää ryhtyä useamminkin! Vadelmavenepakolaisessa jokainen vitsi kuulosti jo kerran kuullulta ja siksi väljähtyneeltä, mutta Maaninkavaara sai minut nauramaan hersyvästi ja aidosti monessa kohtaa.
Jukka Puotila ja Marja Salo olivat todella huippuja näyttelijäsuorituksissaan. Ihalin heidän eläytymistään, kaikkensa antamista. Tunneskaalat kiihtymisestä kärsimykseen ja itkuun olivat kaikki käsin kosketeltavissa. Nautin niin, kun teatterissa voi joskus unohtaa, että lavalla olevat ovat näyttelijöitä. Esitys oli raju mutta taitava kuvaus huippu-urheilusta ja vanhemmista, jotka ripustautuvat lastensa urheilumenestyksen varaan. Yhtä voimakkaana kaiken läpäisevänä teemana näytelmässä on läsnä isä-tytär -suhde. Urheilu aihepiirinä ei olisi kiehtonut minua varmastikaan aivan heti, mutta nyt jälkeenpäin uskon, että kuka tahansa voi kokea Maaninkavaaran yhtä vahvasti.
Helatorstaina sain spontaanin idean mustikkapannareista. Tein ensimmäistä kertaa näitä amerikkalaisia pannukakkuja ja meistä taisi tulla heti ystäviä..
